Hopeinen rivisormus

Olin jo aiemmin tutustunut tietynlaiseen rivi-istutukseen tuon niittisormukseni kohdalla, mutta virallista rivisormusta en ollut vielä koskaan tehnyt. Lisäksi tapa jolla oikea rivi-istutus tehdään, on aivan erilainen kuin niittisormuksessani.

Rivisormuksen aihion tein 4 x 4 millimetrin 925 hopeatangosta. Molempia päitä valssasin hieman ohuemmiksi, koska tuo 4mm paksuus oli varattu istutusta varten.

Taivutin aihion soikeaksi, juotin päät yhteen ja lopulta annoin sormukselle hieman pyöreämmän muodon takomalla.

Ennen mitään istutuksia oli vuorossa viilaaminen.

Nuo ohuemmiksi valssatut päät tarkoittivat sitä, että sormuksen runko oli niiltä osin leveämpi kuin 4mm, joten viilasin reunoista sen verran pois, että sormus oli tasaisen leveä. Kun olin saanut tuon tehtyä, filssasin viilan jäljet pois, jotta myöhemmin niihin ei tarvitsisi kiinnittää huomiota.

Sen jälkeen alotin muokkaamaan kiville rivi-istutusta.

Ensin sahasin urat sormuksen yläosaan. Näistä tulisi kynsien välit. Sahausten piti olla tarkkoja, jotta jokaisesta sahausten väliin jäävästä osasta tulisi täsmälleen 4 x 4 mm neliö, kun sormusta katsoo ylhäältä. Kun olin saanut tuon tehtyä, porasin jokaiseen neliöön valoaukon sormuksen rungon läpi.

Rungon sisältä katsottuna nuo aukot menivät prikulleen keskelle ja jaoltaa oikein, siispä jatkoin työstämistä sahaamalla sormuksen sivulle kynsien välit.

Nyt minulla oli käsissäni sormusaihio, jossa oli siistit neliöt viidelle kivelle. Mikäli olisin tässä vaiheessa huomannut ottaa työstä kuvan, olisi se sanoja paremmin selvittänyt työvaiheita, mutta koska yleensä töitä tehdessäni uppoudun itse tekemiseen niin tiiviisti, kävi kuten aiemminkin.

Kuvaamisen täysin huomiotta jättäneenä kaivoin pakistani pyöreän neulaviilan, jolla viilasin noiden sahattujen neliöiden keskelle urat. Näistä urista alkoi muodostumaan kynnet, joihin kivet myöhemmin istutetaan.

Ennen kivien istuttamista piti viilatut urat kuitenkin kiillottaa hyvin, jotta valmiista sormuksesta ei erottuisi mitään naarmuja kivien lähettyviltä. Tähän käytin opettajalta saamaani kumilaikkaa, jolla menin innoissani hiomaan turhankin syvältä ja yksi kynsistä kapeni entisestään. Pistin korvan taakse jatkoa silmällä pitäen, etten koita päästä helpolla ja nopeasti, vaan käytän suosiolla filssipaperia kumilaikkojen sijaan.

Ohentunut kynsi ei kuitenkaan ollut niin paha virhe, että se olisi haitannut sormuksen valmistumista, joten jatkoin urien kiillottamista.

Olin myös viilannut sormusta tasaisemmaksi, koska nyt näin hyvin kivien paikat ja pystyin muokkaamaan loppurungon sopivan symmetriseksi.

Kun olin saanut urat kiiltämään, viilasin neulaviilalla pois pienet palaset kynsien kärjistä keventääkseni istuttamista ja hain viisi kappaletta 3mm synteettistä kiveä opettajalta.

Istutus sujui mallikkaasti, koska olin harjoitellut vastaavanlaista jo niittisormuksessa. Sormukset tuli asettaa hieman rungon reunoja alemmas, jotta reuna suojelisi kiviä kolhuilta.

Kun olin saanut kivet paikalleen ja tarkistellut hetken niiden asentoa, jatkoin kynsien viimeistelyä tyytyväisenä siitä, että kivet istuivat suorassa ja tukevasti.

Lopullisen kiillotuksen jälkeen sormus olikin jo valmiina.

Kivet istuvat samalla korkeudella.

...ja kestävät tarkkailun hieman ylempääkin taulujen ollessa suorassa.

Ja vielä epätarkka kuva siitä, miten kivet ovat myös pituus suunnassa symmetrisesti.

Kokonaisuudessaan yksinkertainen työ, mutta opettavainen. Ja pidän erityisesti tuosta kivenistuttamisesta, joten senkin puolesta tuota oli mukava tehdä.

Esityskuvailua

Pelkkää metallien kanssa nakertelua ei kultasepäntyö ole, vaan joskus pitää asiakkaalle piirtää kuva siitä, millainen työstä tulisi. Kukapa ei haluaisi nähdä jotain vihiä lopputuloksesta ennen kuin maksaa kalliista materiaaleista ja töistä.

Tämän vuoksi koulutukseemme kuuluu myös esityskuvien harjoittelu. Näissä harjoittelemme sitä, miten eri metallit voi piirtää jotta ne näyttäisivät mahdollisimman aidoilta paperilla. Myös kivien kuvittaminen kuuluu tähän.

Ensin harjoittelin jonkin pöydällä olevan objektin piirtämistä ihan lyijykynällä, jotta hahmottuisi se, miten varjot ja ääriviivat pitää ottaa huomioon, ettei kuvasta tule sarjakuvamainen tikku-ukkopiirros.

Valitsin laukustani pyörään tarkoitetun led-valon.

Skannattu lyijykynätyö luo vähän hassuja heijastumia osaan noista viivoista...

Vaaleat ja eniten heijastavat osat pitää tietysti jättää valkoiseksi, esimerkiksi osassa noita reunoja. Jos sinne olisi piirtänyt selkeän viivan, tästä olisi heti tullut paljon sarjakuvamaisempi ja illuusio aidosta esineestä olisi vähentynyt.

Toinen työ jonka huomasin dokumentoida oli valmiista kuvasta tehty sormus. Tämä oli siis tietokoneen näytöllä oleva kuva, jonka piti vain jäljentää sellaisenaan.

Harjoituksena selkeästi huonompi, koska valoa ja varjoa ei itse voinut nähdä samoin kuin esimerkiksi fyysisesti pöydällä makaavassa esineessä. Mutta idea kuitenkin oli, että kuvasta saisi mahdollisimman aidon tuntuisen, jonka sitten voisi näyttää esimerkiksi asiakkaalle ja antaa kuvan siitä, millainen valmis työ olisi.

Tähän työhön käytin akryylimaaleja, vaikka normaalisti esityskuvat tehdään puuväreillä. Maalaaminen on huomattavasti haastavampaa, koska värien sekoittaminen ja niiden liuku tummasta vaaleampaan vaatii taitoa. Lisäksi suti ei ole kiinteä, kuten lyijykynän kärki, eli käsi ei saa täristä tehdessä ohutta viivaa edes sen vertaa, mitä lyijykynän kanssa sallitaan.

Työstä tuli hieman tummempi kuin piti, mutta tietokoneen näytöltä tehtynä riittävä. Kyseessä siis on kultasormus, jossa violetti kivi.

Alkuperäinen kuva oli ilmeisesti jokin tietokoneella tehty renderointi. Kuvan kivessä oli niin mahdoton määrä eri heijastumia, että päädyin vain jäljittelemään lähinnä sen värivaihtelua paikasta toiseen. Luonnollista kiveä silmällä katsoen noin mahdotonta määrää heijastumia ei välttämättä näe lainkaan.

Tuossa siis muutama esimerkki siitä, mitä muutakin kuuluu kultasepän arkeen. Myös nuo oikeassa sivupalkissa olevat kaksi kiveä, sininen ja kellertävä, ovat samalla tavalla tekemiäni. Käytin niissäkin akryylimaaleja ja tuon kellertävän kiven väri johtuu siitä, että kivi itsessään oli väritön, mutta makasi tuon kellertävän paperin päällä ja imi siitä väriä läpi. Sen vuoksi maalasin sen myös saman väriseksi.

Hiertämisharjoitus

Eräs kivenistutustapa on hiertäminen. Mitä tämä sitten tarkoittaa?

Kivelle porataan palloporalla reikä materiaaliin siten, että kiven reuna tulee juuri ja juuri materiaalin pinnan alapuolelle, taulun jäädessä hieman materiaalista koholle. Sen jälkeen materiaalia painetaan kiven reunan päälle, jotta kivi saadaan pysymään paikoillaan tukevasti. Painaminen tapahtuu sukkapuikkomaisella terällä ja mitä pienempi alue on hierretty, sen sirompi. Kuitenkin on tarkoitus kiertää koko kiven ympäri eikä suinkaan vain painella pieniä kappaleita kiven reunan päälle.

Ehkä karrikoituna tätä voisi kuvailla metallilla saumaamiseksi.

Ensimmäinen harjoitukseni 925 hopealevylle näyttää tällaiselta:

Alotin tuolta vasemmasta yläkulmasta. Ensimmäinen poraus meni liian syvälle, enkä edes lähtenyt koettamaan kiveä siihen. Merkitsin sen epäonnistuneeksi reiäksi naarmuilla. Nuolet osoittavat mihin suuntaan lähdin harjoittelemaan, eli alemmalla rivillä lähdin oikealta.

Tuossa harjoituksessa käytin 3mm kiviä ja nuo pari ensimmäistä olivat lähinnä oikean korkeuden hakemista. Kun sain kivet sopivaan syvyyteen, pääsin jo seuraavalla rivillä koettamaan miten saisin mahdollisimman siron ja kiiltävän hiertämisen aikaan.

Ylemmällä rivillä huomaa noita terän lipsahduksia, koska tässä piti ottaa samanlaisia asioita huomioon kuin kaivertamisessa, eli voiman oikea käyttö. Lopulta huomasinkin ettei tässä mitään punnertamisia tarvita, vaan kevyesti kiven ympäri kiertämällä sai sopivan lopputuloksen.

Kivet myös ovat tiukasti kiinni. Yritin painaa voimalla niitä tuolta takana olevista valoaukoista, mutta yksikään ei lähtenyt irti.

Yksinkertainen tapa istuttaa kiviä, joskin hieman mitään sanomaton. Lähinnä näyttää vain siltä, kuin kivet olisi painettu paikalleen ilman sen kummempia vaivannäkemisiä.

Tämä istutustapa on ehdottomasti paikallaan joissain töissä, mutta näyttävämpiä istutuksia on luonnollisesti miellyttävämpi tehdä.

Kaivertamista

Kultaseppäartesaanin opintoihin kuuluu myös kaiverrusta, joskin hieman suppeasti. Eräs koulumme opettajista oli kuitenkin aikanaan sanonut, että hyvä kultaseppä osaa myös kaivertaa, joten otinkin tuon kaivertamisen vakavasti vastaan.

Ensimmäisenä oli tietysti kaivertimen teko. Jokaisen sepän kaiverrin on erilainen, koska myös käsi ja työtapa on hieman erilainen, joten kaivertimet teimme itse.

Työkalun valmistumisen jälkeen vuorossa oli ensimmäiset harjoittelut. Nämä olivat yksinkertaisia viivoja ja mutkia, joista kävi nopeasti selväksi ettei kaiverrus suinkaan ole mitään helppoa hommaa. Lipsumista oli luvassa paljon ja sen oikean voiman ja työasennon hakeminen oli tärkeässä osassa, jotta jälki alkaisi näyttämään miellyttävältä.

Kun viivat ja mutkat olivat valmiina, siirryin kuvan tekoon. Ensimmäsen kuvan sai siirtää suoraan kopiosta kuparilevylle, vaikka yleensä kaivertaja tekee kuvan alusta asti itse ja piirtää sen kaiverrettavan materiaalin pintaan. Homma tapahtui siten, että ensin levitin kuparille valkoista vesiväriä ohuen kerroksen, johon kuva sitten tarttui kiinni näkyvästi. Kuva siirrettiin paperista käyttämällä asetoonia. Sen jälkeen töpöttelin pintaan oksalakkaa pumpulitupolla. Lakan tarkoitus oli suojata kuvaa siltä, ettei käsi vahingossa hieraise sitä kuparin pinnasta pois.

Kun lakka oli kuivunut, kiinnitin levyn puupalikkaan, jonka päälle oli sulatettu pakettilakkaa. Nyt oli itse kaivertamisen vuoro ja ensimmäinen ikinä tekemäni kuva näyttää tältä...

Kuten käy selkeästi ilmi, noita lipsuja tuolla riittää. Pitkät viivat osaavat myös olla haastavia, koska niiden pitäisi jatkua sujuvasti ja ilman töksähtelyjä alusta loppuun. Aina tämä ei onnistunut, mutta tuosta se lähtee.

Tämän ensimmäisen kuvan myötä kävi selväksi, että kaivertaminen on oikeastaan varsin mukavaa. Siinä vaan jotenkin mieli lepää kun rauhallisesti keskittyy tuohon tekemiseen. Ja kun sieltä jokin viiva tai viiste onnistuu hyvin, tulee välittömästi niitä onnistumisen tunteita. Epäonnistumisen tunteita en toisaalta edes tunnista epäonnistumisiksi, sillä otan jokaisen pieleen menneen kohdan opettavaisena kokemuksena, josta koitan parantaa suoritustani.

Tuon kuvan jälkeen siirryin hieman isompaan, koko levyn täyttävään kuvaan. Myös tämän sain siirtää suoraan kopiosta, koska halusin vielä harjoitella puhtaasti tuota itse kaivertamista.

Koira hieman erikoisessa metsässä...

Tämän kaiverruksen kanssa painin jo hetken kauemmin sen monimutkaisuuden vuoksi. Edelleen noita lipsuja sieltä löytyy, mutta huomasin myös jotain edistystä tapahtuneen. Pikku hiljaa niitä viisteitä alkoi syntymään ja hieman jo hentoja hiusviivojakin. Tosin käytin vieläkin liikaa voimaa ja viivoista tuli kohtalaisen syviä.

Tuo kuva meni vanhemmilleni, koska heillä sattuu sopivasti olemaan kaksi saksanseisojaa ja kuvan koira tuossa häntä pitkällään on selkeästi jonkun linnun jostain kiemuraisesta pensaasta bongannut.

Kun olin saanut nuo kuvat valmiiksi, oli vuorossa tekstikaiverrus.

Ensimmäinen tekstiharjoitus oli tekstausta, mutta siitä en huomannut ottaa mitään dokumenttia mukaani. Työtä tehdessäni tuppaa välillä unohtamaan nuo ylimääräiset asiat, joten aina niitä kuvia ei tule otettua.

Tekstauksen jälkeen oli kuitenkin vuorossa kaunokirjoitus, josta jo huomasin räpsiä huonolla kamerallani jotain materiaalia. Ensimmäisenä teksti ennen kaiverrusta, joka olikin jo itse piirrettävä. Sitä emme enää saaneet siirtää valmiina jostain kopiosta, vaan piti alusta asti opetella piirtämään viisteiden paikat ja oikea kaltevuus.

Onneksi tuo fontti on kuitenkin erittäin lähellä sitä, mihin aikoinaan opettelin alakoulussa, joten tuon kaunon koukerot oli helppo kirjoitella.

Teksti on erään rock-bändin sanoituksesta. Huomasin vasta kaiverruksen jälkeen, että olin unohtanut yhden sanan tuolta välistä... Hups! Ei ihan sellainen virhe mitä asiakastyöhön kannattaisi sisällyttää.

Tähänkin töpöttelin oksalakkakerroksen, koska lyijykynä on varsin haavoittuvaista metallin pinnalla. Pieni hieraisu riittää suttaamaan tekstin siihen kuntoon ettei kaiverruksesta oikein tahdo tulla mitään.

Olin jo kuitenkin tässä vaiheessa oppinut, miten kannattaa lähteä liikkeelle ja miten minimoin käden osumisen levyyn. Opettajan neuvosta alotin tuolta oikeasta yläkulmasta, koska olen oikeakätinen. Oli helpompaa varjella tekstiä hieraisuilta, kun käsi on mahdollisimman vähän levyn päällä.

Mitenkään yllätyksenä ei tule se, että vieläkin noita lipsuja tuolta hieman löytyy, mutta selkeästi vähemmän kuin aiemmista. Onnistuin lisäksi jo muuttelemaan noita viivojen paksuuksia, jotta jokainen ei ole vain se syvä ura.

Se vielä mainittakoon, että teksti on pientä. Pienten kirjainten korkeus on vain 2 millimetriä, ja isojen 5mm. Se lisäsi vaikeutta tuon kaunon kanssa noissa tiukoissa mutkissa, mutta oli kuitenkin erittäin miellyttävää kaivertaa juuri sen tarkkuutta vaativan keskittymisen vuoksi.

Parannettavaa on todella paljon, mutta selväksi kävi se, että kaivertaminen on hauskaa puuhaa ja tulen varmasti harjoittelemaan noita muutenkin kuin vain oppituntien puitteissa.

Niittaamalla rakennettu sormus

Koska en ole aiemmin minkäänlaista blogia kirjoitellut, on tämän täyttö jäänyt taas unholaan pitkäksi aikaa. Nyt kuitenkin päätin purkaa kamerassani olleet kuvat ja päivittää hieman noita töitä. Valitettavasti kaikista työvaiheista tai töistä en tohkeissani ole aina huomannut ottaa kuvia, joten kerron nyt niistä mistä jonkinlaista materiaalia on.

Ensimmäisenä listallani on niittaamalla rakennettu sormus. Siinäpä oli erikoinen työnkuvaus kun saimme tehtävänannon. Yleensä sormuksia tehdään toisella tavalla, mutta nyt tuli vastaan seuraavanlainen operaatio:

Valmista sormus jossa on vähintään viisi kerrosta niitattu yhteen. Kaksi kerrosta pitää olla 925 hopeaa ja loput materiaalit saat itse valita. Juotoksia ei sormukseen saa tulla.

Heti ensimmäisenä mieleni alkoi kehittelemään ideaa hieman jykevämmästä korusta, koska niitit toivat mieleeni sen miten laivoja on rakennettu aikoinaan. Halusin saada sormukseen hieman massan tuntua ja vaikka niitit olisi voinut toteuttaa esimerkiksi uppokannoilla, päätin tehdä selvästi erottuvat pallokantaniitit ja siten saada työhön hieman tietynlaista teollisuuden tunnetta. Päässäni vilkkuivat lähinnä dokumentit Titanicin rakennuksesta, mutta mainittavaa on se, etten missään vaiheessa toki ajatellut oman työni uppoavan mahdollisten rakennusvirheiden vuoksi, saatikka sitten saatuaan kolhuja matkansa varrella.

Idean valmistuessa valitsin hopean kaveriksi 585 kullan. Halusin päästä kokeilemaan kultaa, koska emme olleet vielä tutustuneet tuohon materiaaliin kovinkaan paljon muuten kuin ammattikemian osalta. Työn edistyessä kuitenkin huomasin, että työstettävänä materiaalina kulta on oikein mukavaa ja sitä oli suhteellisen helppo käsitellä. Ongelmia sain kylläkin aikaiseksi, mutta syy tähän ei ollut uudehko materiaali.

Kun olin saanut suunnitelman rautalankamallin valmiiksi paperille ja esittänyt sen opettajalle, oli aika aloittaa työ metallien parissa.

Pakissani olleet viisi pientä viistehiottua ametistiakin olivat löytäneet paikkansa työn ideoinnissa, joten ensimmäisenä lähdin sahaamaan hopealevystä pyöreitä prikkamaisia osia, joihin sahasin myös tapit, joista myöhemmin tulisi kynnet ametisteille.

Kivenistutus ei tosin kuulunut työnkuvaan, mutta halusin tehdä jotain hieman erilaista ja jo hetken joutilaana pyörineet ametistit sopivat omasta mielestäni väriltään mainiosti kullan ja hopean mukaan.

Materiaalipaksuudeksi olin kaavaillut 0,8mm per prikka, joten valmiin sormuksen paksuus tulisi olemaan 4mm, mikä ei sinänsä kuulosta miltään mahdottoman muhkealta. Kuitenkin, koska kyseessä oli niittaamalla koottu sormus, tulisi runkoon jykevyyttä sen kokonaispaksuuden ansiosta.

Hopeaprikkojen jälkeen lähdin sahaamaan vastaavanlaisia osia kullasta, ilman kynsiä tosin. Hopeaosia siis tuli kaksi, joten kultaprikkoja valmistin kolme kappaletta. 585 kulta on sen verran kovaa, että sahailu oli hopeaan verrattuna huomattavasti hitaampaa, mutta lopulta minulla oli viisi kappaletta prikkoja, joihin olin jättänyt hieman hiontavaraa niin sisä- kuin ulkopinnallekkin.

Tämän jälkeen lähdin vetämään 0,8mm hopealankaa, josta saisin valmistettua niitit.

Seuraava operaatio oli reikien poraaminen. Tähän tein erikseen sopivan paksun puutapin, jonka kiinnitin puiseen alustaan. Tämän ideana oli pitää prikat tarkalleen samalla kohdalla jokaisen porauksen yhteydessä, jotta jokainen niitti tulisi tarkalleen samalla jaolla ympäri sormusta. Liimasin prikat toisiinsa pikaliimalla ja painoin koko rakennelman tiukasti puiseen aihioonsa ja lähdin poraamaan reiät kuudelle niitille.

Homma luistikin oikein sujuvasti siihen saakka, kunnes epähuomiossa annoin terän kuumeta liikaa ja sehän mennä napsahti poikki sormusrungon sisään.

Onni onnettomuudessa oli se, että tämä tapahtui viimeisen reiän kohdalla, joten oli kohtalaisen helppo homma irroittaa pikaliimaukset ja poistaa katkennut teränpalanen prikkojen välistä. Pikainen teränvaihto ja porasin varovasti viimeisen prikan läpi siitä kohtaa, mihin edellinen terä oli jäänyt.

Nyt minulla oli käsissäni rei'itetyt prikat, joten oli aika valmistaa niittejä.

Pallokantaniittien teko-ohjeet saatuani lähdin sulattamaan hopealangan päähän pieniä pallukoita. Jokaisen pakkukan jälkeen katkaisin langasta sopivan pätkän ja sulatin uuden pallon. Näitä valmistin enemmän kuin oli tarpeen, koska jokaisesta pakkukasta ei tahtonut tulla samankokoista.

Tuon pallon idea oli se, että siitä tulisi toisen puolen pallokanta, kun taas vastapuolelle pallokanta muokattaisiin punsselilla lyömällä. Sen vuoksi koko piti jokaisessa olla samanlainen, jotta kannat tulisivat identtisiksi.

Kun olin tyytyväinen valmistamiini niittien pätkiin, kävin vielä esikiilloittamassa ulommaiset kultaprikat, jotta niittauksen jälkeen ei enää tarvitsisi yrittää hioa naarmuja niittien väleistä. Olin myös lyönyt leimat toiseen ulommaisista kultaprikoista. Valitettavasti jouduin lyömään hopealeimat, koska en saanut jokaiseen osaan erikseen mahtumaan niiden omia leimoja. Leimaus tapahtuu aina alimman mahdollisen materiaalin mukaan, jollei kykene jokaista käytettyä materiaalia erikseen erittelemään omilla leimoillaan. Sormus, jossa oli 3/5 kultaa ja vain 2/5 hopeaa muuttui siis hopeasormukseksi noin leimojen puolesta. Siitä viis, sillä itse tiesin mitä materiaaleja olin käyttänyt enkä ollut ajatellut myydä sormusta mihinkään. Jatkoa ajatellen pistin kuitenkin mieleeni nämä leimaussäädökset ja sen, miten koruja kannattaa rakentaa kun käytetään eriarvoisia materiaaleja.

Tässä ovat siis nuo osat erillään, odottamassa niittausta. Kuva on  valitettavasti niin epätarkka, ettei noista niiteistä oikein edes saa selville sitä, että niissä on toisessa päässä tuo pieni pallukka.

Nyt oli siis niittauksen aika. Lähdin intoa puhkuen taontaluokkaan mukanani sormuksen osat ja kaksi punsselia. Tästä alkoivatkin ongelmat.

Olin katkaissut niitit sopivaan mittaan, jotta toiselle puolelle jäisi riittävästi materiaalia pallokannan tekoon. Kuitenkin huomasin vasaroidessani, että valitsemani materiaalit olivat aivan liian ohuita.

Prikat lähtivät hieman kiertymään ja aiheuttivat sen, että niittien kannat eivät olleet samalla kohtaa kummaltakin puolelta. Niittilanka oli liian ohutta, eikä tukenut pituutensa vuoksi punsselilla nakuttelua, vaikka sinällään istuivatkin reikiinsä tukevasti. Myös prikat olivat niin ohuita, että viimeisten lyöntien aikana huomasin niiden erkanevat toisistaan niittien väliltä. Eli ne eivät enää olleet tiukasti kiinni toisissaan.

Tähän ei auttanut kuin yksi asia: purkaa koko sormus ja tehdä materiaalista paksumpaa.

Kun olin purkanut osat, kävin sulattamassa niistä sopivat palikat, joista lähdin valssaamaan oikean paksuista levyä. Nyt päätin tehdä prikat 1mm levystä ja niittilangan paksuudeksi valitsin suosiolla 1,2mm.

Sinänsä tämäkin oli hyvä harjoitus, koska en ollut kultaa ennen sulattanut. Ensimmäinen sulatus meni pieleen, koska kaatovaiheessa olin liian hidas. Tästä syystä kultapalikkaan tuli keskelle sauma, koska se ei ollut juossut muottiin riittävän vauhdikkaasti. Uusi sulatus ja pikaisempi kaato takasi onnistuneen valun.

Kun lopulta olin saanut nuo edellä mainitut operaatiot tehtyä, lähdin uudelleen sahaamaan prikkoja. Niittilankaa minulla onneksi oli jo valmiina, koska olin jättänyt hieman paksumpaa lankaa pakkiini, josta sain pikaisesti vedettyä oikeanlaista lankaa.

Tällä kertaa myös poraus onnistui paremmin, koska nyt otin tarkemmin huomioon kahden eri materiaalin ominaisuudet.

Aikaa tuohon ensimmäiseen versioon oli toki mennyt hukaan jonkin verran, mutta olin silti edellä aikataulusta, koska työn deadline oli vielä pitkällä.

Syy siihen, miksi en koittanutkaan korjata tuota ensimmäistä versiota oli se, että halusin valmistaa työn alusta asti mahdollisimman oikein, enkä siten, että sitä pitäisi työn edistyessä jatkuvasti korjata. Siinä mielessä tuo ensimmäinen versio ei ollut hukkaan heitettyä aikaa, koska se opetti paljon siitä, mitä pitää ottaa huomioon tämänkaltaisen työn valmistamisessa. Lisäksi toinen versio valmistui selkeästi nopeammin, koska tiesin entuudestaan työjärjestykset. Pääsinkin pikaisesti taas siihen vaiheeseen, jossa ensimmäisellä kerralla pahin ongelma tuli vastaan, eli niittaus.

Jälleen kerran marssin määrätietoisesti taontaluokkaan ja aloitin nakuttelun.

Heti ensimmäisistä lyönneistä lähtien oli varsin selvää, että materiaalipaksuus oli nyt kohdillaan. Prikat pysyivät hyvin paikoillaan eivätkä niitit vetäneet niitä yhtään vinoon. Niittilanka oli paksuudeltaan niin tukevaa, että se piti tiukasti puristuksessaan jokaisen prikan ja prikat taas riittävän paksuja siihen etteivät ne lähteneet taipumaan irti toisistaan, vaan pysyivät tiiviisti yhdessä.

Kun olin saanut niitit oikeaan muotoonsa ja sormuksen kasattua, viilasin vielä sisä- ja ulkopinnoille jättämäni varan pois ja lähdin kiillottamaan runkoa.

Sormus niittauksen ja kiillotuksen jäljiltä. Prikat ovat erittäin tiiviisti kiinni toisissaan ja niittien pallokannat nätisti symmetrisen kokoiset ja jaoltaan oikein. Tässä myös näkyy leimojen paikka. Yleensä sormuksiin lyödään leimat sisäpinnalle, mutta koko korun jyhkeyden vuoksi halusin saada ne näkyviin ulkopuolelle, lisäten sen tietynlaista teollisuushenkisyyttä, jota koitin saada pallokantaniiteillä.

Sormus oli siis kasassa, joten jäljellä oli enää ametistien istuttaminen ja koska en ollut ennen kiinnittänyt kiviä kynsiin, odotin innolla mitä tuleman pitää.

Noiden tappien sahaaminen oli ollut tarkkaa työtä, koska jokaisen kiven oli tarkoitus tulla symmetrisesti sormuksen ulkopuolelle. Kivet olivat kooltaan 2,7mm, mikä tarkoitti sitä, että täytyi hieman laskeskella kynsien paikkoja ennen sahausta ja jakaa niiden välit oikein, jotta ylhäältä päin katsottuna niistä muodostuisi nätti neliö jokaiselle kivelle. Tämä siis tapahtui jo sahausvaiheessa ja niittauksen jälkeen paljastuikin, että olin laskenut jokaisen välin juuri oikein, jotta kaikille kiville tulisi riittävästi tilaa ja että niiden välit olisivat symmetriset.

Tyytyväisenä kynsien onnistumisesta lähdin tekemään sovitteita kiville ja hakemaan niille oikeaa korkeutta. Tämä tapahtui poraamalla palloporalla jokaisen neliön sisälle upotuksen, johon kivi asetetaan.

Istutus itsessään oli melko simppeli tapahtuma. Tärkeintä oli pitää silmällä kivien taulujen kohdistamista, jotta jokainen kivi olisi suorassa. Olin viilannut pienet viisteet jokaisen kynnen päähän, jotta materiaalin painaminen kiven päälle olisi helpompaa.

Lopulta kun olin saanut kivet tiiviisti paikoilleen ja olin tyytyväinen siihen, että ne olivat suorassa ja symmetrisesti, leikkasin vielä tasokaivertimella jokaisesta kynnestä viisteen pois ulkoreunasta, jotta kynsistä tulisi hivenen sirompia. Tein tämän siksi että teräväkulmaisina ne eivät mielestäni sopineet sormuksen pyöreisiin muotoihin.

Viimeistelynä viilastin varovasti ylimääräisen materiaalin pois kynsistä ja hioin sekä kiillotin ne. Lopputulos puhukoon puolestaan, mutta itse olin tyytyväinen siihen, miten olin onnistunut samaan sormuksesta suhteellisen muhkean näköisen ja miten onnistuin istuttamaan kivet siitäkin huolimatta, että tämä oli ensimmäinen kerta kun istutin kiviä tuolla tavalla.

Omaan silmääni nuo violetit ametistit sopivat hyvin hopean ja kullan kanssa.

Kivien taulutkin ovat kohtalaisen suorassa. Mitään silmillä havaitttavia eroja niissä ei näy. Sormus kesti myös jopa luupilla tarkastelun.

Tuossa vielä materiaalien raitoja. Prikat ovat todella tiiviisti yhdessä, jotan mitään tummia rakoja niiden väleissä ei ole.

Kokonaisuudessaan työ oli todella opettavainen. Sain kokemusta 585 kullan käsittelystä, sen sulattamisesta, sahaamisesta ja viilaamisesta sekä kiillottamisesta. Opin paljon niittauksesta ja mitä siinä pitää ottaa huomioon, sekä tietysti kiven istuttamisesta. Ja vaikka jouduinkin aloittamaan työn alusta ensimmäisen niittauksen mennessä pieleen, sain työn hyvissä ajoin valmiiksi ennen määräaikaa eikä missään vaiheessa tullut tunnetta siitä, että olisi mahdoton kiire.

Kädessä sormus tuntuu mukavan painavalta, kiitos kultaosien. Tämä lisää heti arvokkuuden tunnetta ja vaikka jouduinkin lyömään sormuksen hopeakoruksi, tiedän itse mistä se on valmistettu ja siihen voin olla hyvillä mielin tyytyväinen.

Salpauksen opintojen aloitus

Nyt syksyn tullen päädyin Salpaukseen opintoihin, joiden tarkoitus on valmistaa minusta kultaseppäartesaani. Olin jo aiemmin ehtinyt tutustua koulun opintoihin tovin verran, joten hommat olivat kohtalaisen tuttuja entuudestaan. Kerronpa hieman siitä, millainen tuo aloitus oli kokonaisuudessaan...

Ensimmäinen viikko kului lähinnä tilojen esittelyllä ja koulutuksen osa-alueiden läpikäymisessä. Nämäkin asiat jo kohtalaisen hyvin tietäneenä päätin silti vetristää muistiani ja kuljin alkaneiden ykkösluokkalaisten mukana. Työt alkoivat hitaasti, koska koulu oli käynyt suuren remontin läpi ja työpöydät olivat vielä keskeneräisiä, emmekä saaneet harjoitustöitä heti alkamaan. Kaiken kaikkiaan leppoisa ja rauhallinen aloitus, mikä sopi mielestäni tähän syksyyn mainiosti.

Uusissa ykkösissä oli jos jonkinlaista persoona, joilla oli kokemuksia erilaisista opinnoista ja töistä varsin laajasti. Osa ei ollut juurikaan tehnyt mitään kultasepäntyöhön liittyvää, mutta mitäpä tuo haittaa kun innostus on kohdallaan.

Näiden ykkösten kanssa sosialisoiminen alkoi omalta kohdaltani varsin perinteisesti: En hypännyt heti mukaan remmiin, vaan vietin aikani lähinnä omissa oloissani seuraillen minkälaisia ihmisiä kouluun oli tullut. Tämä helpottaa omaa sopeutumistani aina uusiin ihmisiin, koska saan heistä hieman paremmin kuvaa kunhan ensin näen minkälaisia tekijöitä/persoonia itse kukin on. Sen jälkeen niistä kerätyistä palasista pystyykin muodostamaan jo jotain kuvaa siitä, millainen ihminen on kyseessä, kun juttelee tovin tämän kanssa aiheesta kuin aiheesta.

Jos jotain täytyy uusista ykkösistä sanoa, on heillä ainakin selkeä päämäärätietoisuus ja osa on jo tehnyt mukavan vaikutuksen sitkeydellään ja erinomaisella asenteellaan alaa kohtaan. Kaikki tekevät virheitä, mutta kaikki eivät ymmärrä että opiskelun päämääränä on juuri tehdä mahdollisimman paljon eri ratkaisuja ja niitä virheitäkin, jotta sitten myöhemmin on vankka luottamus siihen, mitä osaa ja miten ongelmat tulee ratkaista, kun on ensin tarpeeksi hakannut päätään seinään kunnes on onnistunut. Se on kuitenkin hieno tunne saavuttaa hyvä tulos asiassa joka on ensin tuntunut vaikealta.

Tällaiset asenteet auttavat opiskelijaa aina eteenpäin eikä ikinä pidä lannistua jos jokin juotos tai sahaus tms menee pieleen ensimmäisellä tai toisella kerralla. Lopussa se kiitos seisoo, kuten sanonta menee.


Entäs sitten itse ensimmäiset työt opinnoissa?

Kun lopulta saimme tarvittavat välineet päästä itse asiaan, oli homman nimi helpoissa juottamis- ja sahausharjoituksissa. Luonnollisesti, sillä nuo kaksi asiaa ovat tärkeä osa kultasepäntöitä.

Itse ohitin suurimman osan noista, sillä olin jo ehtinyt harjoittelemaan niitä aiemmin. Tein vain jokusen harjoituksen ihan sen vuoksi, että palauttaisin mieleeni mahdollisesti unohtuneita seikkoja siitä, mitä pitää ottaa huomioon metallin muokkaamisessa. Sitten pääsimme tekemään ensimmäistä hopeatyötä...

Muut ykköset tekivät paperiveitsen ja minun tehtäväkseni jäi tehdä kirjanmerkki, sillä olin paperiveitsen aikanaan jo saanut valmiiksi. Kirjanmerkki ei työstämistekniikoiltaan eronnut juurikaan veitsestä, joskin materiaalipaksuudet olivat ohuempia ja siksi piti hivenen enemmän varovaisuutta olla mukana. Hopea kun on niin pehmeää, että mitä pienempiin vahvuuksiin mennään, sen haavoittuvammaksi se muuttuu.

Ja tämän huomasin myös itse kiillotusvaiheessa.

Kirjanmerkkini tarttui rättilaikkaan ja ampui ohjuksena päin metallista seinää vääntyen aivan mutkalle. Mikäli olisin tohkeissani huomannut ottaa kuvaa siitä miten pahasti teräosa meni kieroon, olisi se toiminut sopivasti varoittavana muistona jatkotöille. Kannattaa tosiaan miettiä miten siitä kappaleesta pitää kiinni ja mitkä asiat pitää huomioida nopeasti pyörivien laikkojen hellässä hyväilyssä...

Takaiskun luoman harmistuksen jälkeen aloin pohtia, miten saisin jo todella ohueksi hiotun kappaleen suoraksi siten ettei siitä tarvitsisi enää lähteä viilaamaan materiaalia enempää pois. Päädyin takomaan sitä varovasti teipillä päällystetyn tasoraudan päällä. Myös vasaraan olin laittanut teippiä pehmustamaan, jotten vahingossa löisi syviä lommoja kärjen reunuksella.

Suoristus onnistui lopulta hyvin ja viimeisteltäväksi jäi ainoastaan pieniä epämääräisyyksiä, jotka sain filssattua kappaleesta pois. Tämän jälkeen lähdin uudelleen kiillottamaan pitäen kappaleen näpeissäni entistä tarkemmin.

Lopputuloksessa näkyy tarkkaan katsottaessa vielä osittain kieroutumisen merkkejä, mutta suurimmaksi osaksi merkin "terä" peilaa tasaisesti.

Pieni summaus työvaiheista:

- Aloitin leikkaamalla oikeanlaisen palan hopealevystä (pitoisuudeltaan 925) ja kävin valssaamassa (eli litistämässä) levyn oikeaan mittaan, niin kädensijan, kuin "teränkin" kohdalta.
- Seuraavaksi piirsin valssattuun kappaleeseen kirjanmerkin ulkoreunat ja sahailin sen irti. Kokonaispituutta merkille tuli 120mm. Leveyttä 20mm.
- Viilasin vielä kappaletta oikeaan paksuuteen, koska olin jättänyt tarkoituksella valssin jälkeen työstövaraa. Taonta tuli myös kyseeseen, sillä valssilla oli taipumusta tehdä levystä aaltoilevaa, joten nakuttelin suurimmat aallot suoraksi ensin, jotta viilaukseen ei menisi tuhottomasti aikaa. Viilalla myös määrittelin terän leveyden tarkasti, koska jätin myös sahan jälkeen työstövaran, jotta sain reunat mahdollisimman suoriksi.
- Mersumerkin tähti oli tämän jälkeen työn alla. Piirrotin ja sahasin kädensijan paksuisesta levystä tähden, johon viilasin viisteet.
- Tähden juotin kädensijan ympyrään sisälle, minkä jälkeen annoin vielä hienosäätöä viilalla, jotta kaikki istuisi yhteen sopivasti.
- Lopulta aloin filssillä antamaan kappaleelle pintaa jonka voisin kiillottaa. Samalla sahasin teräosaan uran, josta muodostui merkin kieli.
- Suunnistin kiillotushuoneeseen, jossa sattuikin tuo mainitsemani onnettomuus rättilaikan kanssa...
- Takaisin taontaluokkaan suoristamaan ja uudelleen filssaamaan, minkä jälkeen kappale sai lopullisen kiillon pintaansa.
- Kädensijan mattasin lasikuulapuhaltimella.

Kokonaiskuva kirjanmerkistä. Pientä appelsiiniefektiä teräosassa on näkyvissä, mutta näitä en enää raaskinut lähteä hiomaan pois, koska ainevahvuus alkoi olla jo sen verran ohutta ettei se olis enää palvellut tarkoitustaan.

Tuo mersunmerkki-idea tuli puhtaasti siitä, että tämä ko. esine meni isälleni syntymäpäivälahjaksi ja hän on vannoutunut mersumies. Kyseessä on puhtaasti yksityiskäyttöön tarkoitettu kirjanmerkki, eli minkäänlaista kaupallista hyötyä en tästä hanki.

Vielä peilauskuva viistosta. Teräosuudella on paksuutta noin 0,5mm joten se sujahtaa kirjansivuun kiinni vaivattomasti. Materiaalin paksuus tosin tarkoittaa sitä, että merkkiä täytyy käsitellä kohtalaisen varovaisesti ettei se lähde taipumaan.

Tällaisissa merkeissä siis syksyiset opinnot alkoivat.

Lisämateriaalia on eittämättä luvassa, koska opintoihimme kuuluu blogin kirjoitus ja pyrin jatkossa ottamaan kuvia myös työvaiheista, enkä vain valmiista tuotteesta.