20.3.2013

Kaivertamista

Kultaseppäartesaanin opintoihin kuuluu myös kaiverrusta, joskin hieman suppeasti. Eräs koulumme opettajista oli kuitenkin aikanaan sanonut, että hyvä kultaseppä osaa myös kaivertaa, joten otinkin tuon kaivertamisen vakavasti vastaan.

Ensimmäisenä oli tietysti kaivertimen teko. Jokaisen sepän kaiverrin on erilainen, koska myös käsi ja työtapa on hieman erilainen, joten kaivertimet teimme itse.

Työkalun valmistumisen jälkeen vuorossa oli ensimmäiset harjoittelut. Nämä olivat yksinkertaisia viivoja ja mutkia, joista kävi nopeasti selväksi ettei kaiverrus suinkaan ole mitään helppoa hommaa. Lipsumista oli luvassa paljon ja sen oikean voiman ja työasennon hakeminen oli tärkeässä osassa, jotta jälki alkaisi näyttämään miellyttävältä.

Kun viivat ja mutkat olivat valmiina, siirryin kuvan tekoon. Ensimmäsen kuvan sai siirtää suoraan kopiosta kuparilevylle, vaikka yleensä kaivertaja tekee kuvan alusta asti itse ja piirtää sen kaiverrettavan materiaalin pintaan. Homma tapahtui siten, että ensin levitin kuparille valkoista vesiväriä ohuen kerroksen, johon kuva sitten tarttui kiinni näkyvästi. Kuva siirrettiin paperista käyttämällä asetoonia. Sen jälkeen töpöttelin pintaan oksalakkaa pumpulitupolla. Lakan tarkoitus oli suojata kuvaa siltä, ettei käsi vahingossa hieraise sitä kuparin pinnasta pois.

Kun lakka oli kuivunut, kiinnitin levyn puupalikkaan, jonka päälle oli sulatettu pakettilakkaa. Nyt oli itse kaivertamisen vuoro ja ensimmäinen ikinä tekemäni kuva näyttää tältä...

Kuten käy selkeästi ilmi, noita lipsuja tuolla riittää. Pitkät viivat osaavat myös olla haastavia, koska niiden pitäisi jatkua sujuvasti ja ilman töksähtelyjä alusta loppuun. Aina tämä ei onnistunut, mutta tuosta se lähtee.

Tämän ensimmäisen kuvan myötä kävi selväksi, että kaivertaminen on oikeastaan varsin mukavaa. Siinä vaan jotenkin mieli lepää kun rauhallisesti keskittyy tuohon tekemiseen. Ja kun sieltä jokin viiva tai viiste onnistuu hyvin, tulee välittömästi niitä onnistumisen tunteita. Epäonnistumisen tunteita en toisaalta edes tunnista epäonnistumisiksi, sillä otan jokaisen pieleen menneen kohdan opettavaisena kokemuksena, josta koitan parantaa suoritustani.

Tuon kuvan jälkeen siirryin hieman isompaan, koko levyn täyttävään kuvaan. Myös tämän sain siirtää suoraan kopiosta, koska halusin vielä harjoitella puhtaasti tuota itse kaivertamista.

Koira hieman erikoisessa metsässä...

Tämän kaiverruksen kanssa painin jo hetken kauemmin sen monimutkaisuuden vuoksi. Edelleen noita lipsuja sieltä löytyy, mutta huomasin myös jotain edistystä tapahtuneen. Pikku hiljaa niitä viisteitä alkoi syntymään ja hieman jo hentoja hiusviivojakin. Tosin käytin vieläkin liikaa voimaa ja viivoista tuli kohtalaisen syviä.

Tuo kuva meni vanhemmilleni, koska heillä sattuu sopivasti olemaan kaksi saksanseisojaa ja kuvan koira tuossa häntä pitkällään on selkeästi jonkun linnun jostain kiemuraisesta pensaasta bongannut.

Kun olin saanut nuo kuvat valmiiksi, oli vuorossa tekstikaiverrus.

Ensimmäinen tekstiharjoitus oli tekstausta, mutta siitä en huomannut ottaa mitään dokumenttia mukaani. Työtä tehdessäni tuppaa välillä unohtamaan nuo ylimääräiset asiat, joten aina niitä kuvia ei tule otettua.

Tekstauksen jälkeen oli kuitenkin vuorossa kaunokirjoitus, josta jo huomasin räpsiä huonolla kamerallani jotain materiaalia. Ensimmäisenä teksti ennen kaiverrusta, joka olikin jo itse piirrettävä. Sitä emme enää saaneet siirtää valmiina jostain kopiosta, vaan piti alusta asti opetella piirtämään viisteiden paikat ja oikea kaltevuus.

Onneksi tuo fontti on kuitenkin erittäin lähellä sitä, mihin aikoinaan opettelin alakoulussa, joten tuon kaunon koukerot oli helppo kirjoitella.

Teksti on erään rock-bändin sanoituksesta. Huomasin vasta kaiverruksen jälkeen, että olin unohtanut yhden sanan tuolta välistä... Hups! Ei ihan sellainen virhe mitä asiakastyöhön kannattaisi sisällyttää.

Tähänkin töpöttelin oksalakkakerroksen, koska lyijykynä on varsin haavoittuvaista metallin pinnalla. Pieni hieraisu riittää suttaamaan tekstin siihen kuntoon ettei kaiverruksesta oikein tahdo tulla mitään.

Olin jo kuitenkin tässä vaiheessa oppinut, miten kannattaa lähteä liikkeelle ja miten minimoin käden osumisen levyyn. Opettajan neuvosta alotin tuolta oikeasta yläkulmasta, koska olen oikeakätinen. Oli helpompaa varjella tekstiä hieraisuilta, kun käsi on mahdollisimman vähän levyn päällä.

Mitenkään yllätyksenä ei tule se, että vieläkin noita lipsuja tuolta hieman löytyy, mutta selkeästi vähemmän kuin aiemmista. Onnistuin lisäksi jo muuttelemaan noita viivojen paksuuksia, jotta jokainen ei ole vain se syvä ura.

Se vielä mainittakoon, että teksti on pientä. Pienten kirjainten korkeus on vain 2 millimetriä, ja isojen 5mm. Se lisäsi vaikeutta tuon kaunon kanssa noissa tiukoissa mutkissa, mutta oli kuitenkin erittäin miellyttävää kaivertaa juuri sen tarkkuutta vaativan keskittymisen vuoksi.

Parannettavaa on todella paljon, mutta selväksi kävi se, että kaivertaminen on hauskaa puuhaa ja tulen varmasti harjoittelemaan noita muutenkin kuin vain oppituntien puitteissa.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti